Me raviurheilua elävät ja hengittävät vietämme koko yhteiskunnan tavoin hankalia aikoja ja ehkä juuri siksi tuntuu, että harmitusta ilmenee vielä menneitä aikoja enemmän. Erittäin usein nämä harmittavat asiat ovat juuri niitä, joissa oma napa on tavalla tai toisella pelissä. Raviratojen toiminta on monessa mielessä ollut viime aikoinakin kilpailijoiden hampaissa. Haluan tällä kirjoituksella tuoda esiin jonkinlaisen pintaraapaisun joistakin raviratoja ja niiden toimintaa koskevista keskusteluista, joiden näkemystä olisi hyvä laajentaa.
Pitää heti ennen väärinymmärryksiä todeta, että jokainen hevonen, omistaja, valmentaja hoitaja, ohjastaja tai muuten vaan raviurheilun parissa oleva on omalla tavallaan tärkeä ja jokaisella on oikeus omaan näkemykseen. Kuitenkin olisi hyvä muistaa, että ulottuvuuksia on jokaisessa asiassa monia ja olisi hyvä ymmärtää niitä kaikkia ja hahmottaa myös suurempaa kokonaisuutta. Vastakkainasettelua on liian paljon ja liian monella sektorilla. Me kaikki olemme raviurheilun puolellamme, mutta joudumme omalta osaltamme toimimaan eri asioita huomioiden ja tietyillä reunaehdoilla. Päämäärämme raviurheilun elinvoimaisuudesta on kuitenkin yhteinen!
Aloitetaan sarjan perumisesta tai sen jakamisesta. Kaikki toki ymmärrettävästi toivovat, että oma hevonen pääsee kilpailemaan ja kyllähän se harmittaa, jos ravirata ei juuri sillä kertaa tee toivomaasi ratkaisua. Totuus kuitenkin on, että ravikilpailujen järjestäjät tekevät nämä päätökset aina tapauskohtaisesti, monen asian summana. Siihen perutaanko tai jaetaanko sarja vaikuttavat mm. ravipäivän muihin sarjoihin ilmoitetut - merkittävimpänä tekijänä, kuinka monta muuta lähtöä tulossa kasaan -, raviradan palkintobudjetin sen hetkinen tilanne, lähdön mahdollinen yhteistyökumppani ja se, onko kyseessä minkälaisille hevosille suunnattu sarja.
Toki sääntöjä pitää noudattaa ja ravikilpailusääntöjen 29.3. kohdan mukaan sarjan voi perua, jos siihen ilmoitetaan hevosia kahdeksan tai alle. Kirjoitin ylempänä, että tilanne on aina tapauskohtainen, mutta pitää todeta, että jonkinlaista logiikka toiminnassa saisi silti olla -lähinnä lähtöjen minimimäärissä. Hippoksen kilpailuvaliokunta, jonka jäsen minäkin olen kaksi viime vuotta ollut, suositti noin vuosi sitten, että totoraveissa nuorten lähtöä ei tulisi ajaa, jos siinä on alle 5 hevosta tai aikuisten hevosten lähtöä, jos hevosia on alle kuusi. Tästä huolimatta neljän hevosen lähtöjä on nähty tänäkin vuonna aikuisia hevosia myöten! Huomionarvoista on, että suosituksessa ei linjata, että tuolla määrällä pitäisi ajaa vaan, että alle tuon määrän alle ei missään tapauksessa pitäisi!
Pahasti vajaiden sarjojen kohdalla keskusteluun on nostettava palkintorahan jakamisen tehokkuus. Nykymallissa asiaa seurataan tiiviisti ja ratoja palkitaan täyttöasteista, mutta tämä on vasta lasten leikkiä siihen, että lajin pitää jatkossa kerätä jatkossa valtaosa rahoituksessaan pelaamisen kautta ja pienten lähtöjen tiedetään olevan pelituottojen mielessä kehnoja. Pitää toki mainita, että nykyisin täyttöasteiden seuraamisesta suodatetaan pois nuoret hevoset, joita strategisesti suositaan niin kilpailumahdollisuuksissa kuin palkinnoissakin.
Mitä itse palkintobudjetointiin tulee, se on vuositason kokonaisuus, jossa radoilla pyritään tiettyyn loppusummaan. Eli yksinkertaistaen voisi sanoa, että jonkun sarjan jakaminen on muualta pois tai sarjan peruminen muualle lisää. Saman kokonaisuuden alle voi niputtaa viime aikoina pääosin sisäisesti käytyä keskustelua palkintokaavioiden laajentamisesta/muuttamisesta alempia sijoituksia suosivaksi. Jos näin tehtäisiin, se väistämättä laskisi ykköspalkintoja. Raha ei lisäänny, se siirtyy! Oikeaa tai väärää mallia ei ole, mutta toisaalle kun kumartaa niin toiselle näkyy takapuoli.
Palkinnot julkaistaan sarjojen yhteydessä varsin ajoissa ja niitä ei saa ainakaan laskea. Jotta rahaa ei jäisi vuositasolla käyttämättä, budjetoidessa pitää arvioida, kuinka paljon säästöjä tulee maksimaalisista palkinnoista. Palkintokokonaisuuden yksi peikkoja on se, että jokainen rata saa vuositasolla arvioon perustuvan määrän koelähtöpalkkioiden maksamiseen. Mikäli määrä on arvioitua suurempi, se vähentää muuta palkintojen maksua, kun taas säästyvät rahat ovat käytettävästi totolähtöjen palkintoihin. Vuodet eivät ole veljiä keskenään ja isoilla radoilla vaihtelua voi olla jompaankumpaan suuntaan viisinumeroinen summa – eli budjettivaikutusta voi olla helposti yli yksien koko arjen profiiliravien palkintojen verran!
Merkittävä vaikutus on myös sillä, että ennakkomaksullisten suurkilpailujen osalta ennakkomaksukertymä arvioidaan edellisen vuoden mukaan ja muutokset summissa heijastuvat kunkin vuoden palkintokokonaisuuteen. Toki ongelmaa ei ole merkittävä, jos muutokset eivät ole suuria. Valitettavasti suurta vuosivaihtelua on tulevina vuosina tulossa. Yllämainitut asiat, etenkin tuo koelähtöjen käytäntö, hankaloittavat palkintobudjetointia, mutta nähtävästi parempaa systeemiä ei nykymallissa ole.
Merkittävä osa omaa työtäni on sarjojen laatiminen. Raveissa pyritään käytännössä aina vähintään yhdeksään lähtöön, mutta oma ajatusmaailmani on kirjoittaa monesti yksi sarja enemmän. Tämä siksi, että sarjoissa voi ottaa myös pientä riskiä, mutta silti on todennäköistä saada kasaan yhdeksän täysipainoista lähtöä. Antaa niin sanotusti kysynnän päättää joidenkin lähtöjen kohdalta, ajetaanko sitä vai ei. Ajatusmaailman kääntöpuoli on siis se, että yhdeksän täysipainoisen lähdön jälkeen mahdollisesti vähäverisen kymmenes lähtö voidaan tapauskohtaisesti perua.
Ylläolevat kappaleet ovat keskittyneet kilpailunjärjestäjän näkökulmaan lähtöjen järjestämisestä, eikä se suinkaan ole koko totuus. Kilpailijan näkökulmasta kilpailumahdollisuuden väliin jääminen itsestä riippumattomasta syystä on toki harmillinen ja omaa tekemistä vaikeuttava asia. Kilpailevien hevosten määrä on laskenut viime vuosikymmeninä kriittisen paljon ja kierre pitäisi saada poikki. Kilpailukysynnän ja kilpailutarjonnan yhteen sovittaminen on niin alueellisesti kuin valtakunnallisesti äärimmäisen hankala asia, johon vaikuttavat todella monet tekijät. Ravipäiviä vähennetään ensi vuonna 21 kappaletta ja kilpailutoiminnan kannalta on varmasti oikea päätös tehdä se talvelta, jolloin kilpailukysyntää on vähemmän. Mainittakoon muuten positiivisena asiana, että tällä hetkellä kilpailevia hevosia tuntuu olevan vuodenaikaan nähden jopa yllättävän hyvin liikkeellä.
Isossa kuvassa kilpailutoiminnan kannalta iso kysymys on, miten nyt ja jatkossa pystymme takamaan koko hevospopulaatiolle edes jonkinlaiset mielekkäät kilpailumahdollisuudet niin, että palkintorahat jaetaan tehokkaasti ja pelivaihdot optimoidaan!? Ongelma korostuu niiden hevosjoukkojen lähdöissä, joita on määrällisesti vähän. Meidän sarjoja suunnittelevien rooli on asian onnistumisessa tai epäonnistumisessa suuri. Valtakunnallisia ja alueellisia kokonaisuuksia pitää pystyä optimoimaan entistä paremmin. Toki olen asiaa täysin jäävi kommentoimaan, mutta koen, että isoja askelia oikeaan suuntaan on jo viime vuosina otettu ja monien ahtaalla olleiden hevosjoukkojen kilpailumahdollisuuksia merkittävästi parannettu.
Radat kiinteistöjensä vankeina
Raviratojen tukirahoitus putoaa taas ensi vuonna merkittävästi ja toimintaympäristö on koko verkostolle todella haastava. Jokainen rata tai alue on toki oma lukunsa, mutta säästöjä ja toiminnan optimointia on jo monessa paikassa tehty lähes kaikin keinoin. Toki pitää myöntää, että tehokkuutta olisi pitänyt jo vuosia vuosia sitten parantaa ennakoidusti ja suunnitelmallisesti, jottei näinä aikoina olisi jouduttu tekemään monissa paikoissa asioita puolipaniikissa pakon edessä.
Toimintoja on tehostettu ja henkilöstökuluista on tingitty. Joissakin paikoissa niin paljon, että paljon asioita on alettu hoitaa talkoilla. Siinähän ei sinänsä ole mitään väärää, mutta kriittisillä osa-alueilla osaamisen riittävyys on talkoolaisilla vähintäänkin kyseenalaista.
Henkilöstökulut, alueiden hoitaminen ym ovat asioita, joista on jo säästetty ja säästetään jatkossa lisää, mutta todella suuri rakenteellinen ongelma löytyy kiinteiden, kiinteistöihin liittyvien kulujen puolelta.
Maakuntaradat ovat lähes poikkeuksetta kalliisti ylläpidettävien, koonsa puolesta ylimitoitettujen ja korjausvelkaansa hukkuvien katsomoidensa vankeja. Katsomoiden kustannuksista voidaan toki tiettyyn rajaan asti tinkiä, mutta ei määräänsä enempää ja kiinteitä kustannuksia jää katettavaksi valtakunnallisesti todella paljon -ja ne rahat ovat poissa muusta tekemisestä. Puhumattakaan siitä, että katsomoiden uudistamiseen ja/tai kehittämiseen ei juuri kellään ole todellisia taloudellisia resursseja. Käyttöasteita on onneksi pystytty jonkin verran nostamaan pysyvillä vuokralaisilla ja ravien ulkopuolisilla tapahtumilla, mutta lisää tarvitaan ja tilanne vaihtelee radoittain todella paljon. Nimenomaan vuokraustoiminta ja muiden tapahtumien järjestäminen ovat ravintolatoiminnan ohella niitä asioita, joista ratojen on edes mahdollista hankkia ns vihreää rahaa. Monilta muilta osin nykymalli kannattaa passivoitumaan.
Rahaa on vähän ja jakajia paljon, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki kituvat enemmän tai vähemmän. On erittäin vaikea uskoa, että kaikki maakuntaradat pysyisivät tulevat vuodet pystyssä siihen asti, kun nähdään, mitä alan rahoitukselle pelimarkkinan uudistumisen jälkeen pidemmällä tähtäimellä käy. Tässä olisi kiva olla väärässä, mutta realiteetit ja taloustiedot kertovat muuta.
Tippuva rahoitus on jo näkynyt ja tulee entisestään näkymään ratojen toiminnallisessa tekemisessä kilpailijoidenkin suuntaan. Se saa toki harmittaa, mutta nykyisessä toimintaympäristössä vaatimustaso tuntuu monilta osin aivan kohtuuttomalta. Treenipaikkoja pitäisi pitää huippukunnossa läpi vuoden. Se ei saisi maksaa mitään tai mielellään todella vähän ja jos jotain joutuu maksamaan (esim 20€ per kk) niin sillä pitäisi saada kyllä kaikki mahdollinen vuoden jokaisena päivänä. Karsinakatoksia pitäisi riittää kaikille ja niissä pitäisi olla mielellään aina täysin vaihdetut uudet purut, kun lattiasta kattoon desifioidun karsinnan sinetin avaa. Radan pinta pitäisi koko sulan ajan olla samettista kivituhkaa ja kaiken näköistä pitäisi tarjota ties kenelle.
Olisi varmasti kilpailijalle hienoa, jos ylläolevat kärjistetyt asiat olisivat totta, mutta realismia tuo yhtälö ei näillä resursseilla ole. Älkääkä käsittäkö väärin, tietyt perusasiat tulee olla kunnossa ja moniin asioihin tulee kiinnittää huomioita. Kohtuullisuus ja realismi olisivat kuitenkin tervetulleita vieraita moniin raviratojen toiminnan ja palveluiden yllä pyöriviin keskusteluihin. Esimerkiksi tuo, että pienellä, muutaman kympin maksulla saa kuukaudeksi monessa paikassa käyttöönsä monipuoliset ja hoidetut harjoitusalueet tuntuu pikemminkin hienolta etuoikeudelta raviratojen lähellä hevosiaan pitäville. Ratojen johtajat eivät etsi säästöjä ilkeyttään vaan pakon sanelemana. Monessa paikassa rata on ollut se ”artisti”, joka on maksanut suuren osan viuluista myös kilpailutoiminnan ulkopuolella. Nyt orkesteriin tarvitaan lisää taloudellista vastuuta kantavia soittajia tai muuten on oltava valmis tinkimään laadusta.
Toivotaan parasta
Elämme vaikeaa aikaa ja tulevaisuus on eittämättä monilta osin epävarmaa, mutta eiköhän yritetä yhdessä ja yhteisymmärryksessä! Kritiikkiä saa ja pitää antaa, mutta mustetaan myös tuoda esiin niitä asioita, joita upeassa lajissamme on hyvin. Raviurheilua harjoitetaan monessa roolissa ja monella tavalla, joten puolin ja toisin kaikkien olisi hyvä ajatella asioita laajemmissa kokonaisuuksissa. Olemme monessa asiassa pakotettuja uudistumaan, mutta peli ei ole menetetty! Uskoa, jaksamista ja tsemppiä jokaiselle upean lajimme parissa toimivalle. Tulevaisuus tulee varmasti, mutta sen ruusuista tai risuista ei ole varmuutta vielä kellään.
Blogin kirjoittaja Iivari Ingves on Kavionjäljen raviratojen, Teivon, Metsämäen ja Pilvenmäen kilpailupäällikkö.